Richard Winters

Richard D. Winters
Henkilötiedot
Syntynyt	21. tammikuuta 1918 Lancaster County, Pennsylvania
Kuollut	2. tammikuuta 2011 (92 vuotta)
Kansalaisuus	Yhdysvallat
Ammatti	Liikemies
Sotilashenkilö
Taistelut ja sodat	Toinen maailmansota
Sotilasarvo	Majuri
Kunniamerkit	Distinguished Service Cross Bronze Star Purple Heart
Joukko-osasto	Yhdysvaltain 101. laskuvarjodivisioona
Aiheesta muualla
www.majordickwinters.com
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Richard Winters

Richard D. Winters (21. tammikuuta 1918 – 2. tammikuuta 2011) oli Yhdysvaltain armeijan upseeri ja palkittu sotaveteraani. Hän syntyi Pennsylvaniassa ja valmistui Franklin and Marshall Collegesta vuonna 1941. Toisen maailmansodan aikana hän komensi 101. maahanlaskudivisioonan 506. laskuvarjojalkaväkirykmentin toisen pataljoonan E-komppaniaa, joka tunnetaan myös nimellä "Easy Company". Winters kotiutui sodasta majurina. Hänelle on myönnetty lukuisia kunniamerkkejä, kuten Purppurasydän (Purple Heart) ja Pronssitähti (Bronze Star). Winters tuli tunnetuksi televisiosarjan Taistelutoverit ansiosta, jossa neuvokasta ja alaistensa arvostamaa upseeria esitti Damian Lewis.

Toisen maailmansodan jälkeen Winters palasi siviiliin ja töihinsä New Jerseyssä. Korean sodan aikana vuonna 1951 Winters kutsuttiin takaisin palvelukseen. Hän toimi lyhyen aikaa Fort Dixissä rykmentin koulutusupseerina. Kotiuttamisen jälkeen hän työskenteli muutamissa eri tehtävissä, ennen kuin perusti oman maataloustuotteita myyvän yhtiön.

Hän on myös usein ollut vierailevana luennoitsijana Yhdysvaltojen asevoimien sotilasakatemiassa West Pointissa. Hän jäi eläkkeelle 1997 ja asui maatilallaan Pennsylvaniassa kuolemaansa saakka. Wintersin omaelämäkerta Beyond Band of Brothers: The War Memoirs of Major Dick Winters julkaistiin vuonna 2006.

Sotilasura

Värväytyminen ja laskuvarjojoukot

Winters listautui armeijaan 25. elokuuta 1941. Syyskuussa hän kävi alokaskoulutuksen Camp Croftissa Etelä-Carolinassa, jonne hän jäi myös kouluttamaan muita värvättyjä ja vapaaehtoisia. Huhtikuussa 1942 hänet valittiin upseerikouluun, joka sijaitsi Fort Benningissä Georgiassa. Siellä hän ystävystyi Lewis Nixonin kanssa, jonka kanssa hän myöhemmin palveli 101. maahanlaskudivisioonassa toisen maailmansodan aikana. Hän valmistui 6. kesäkuuta ja hänet nimitettiin vänrikiksi (engl. second lieutenant).

Upseerikoulutuksen jälkeen Winters päätti liittyä laskuvarjojoukkoihin, mutta juuri tuolloin ei ollut vapaata palveluspaikkaa. Niinpä hän palasi Camp Croftiin kouluttamaan värväytyjiä, kunnes viiden viikon jälkeen hän sai käskyn liittyä 506. laskuvarjojalkaväkirykmenttiin, joka sijaitsi Camp Toccoassa Georgiassa. Hänet sijoitettiin alun perin yhdeksi joukkueenjohtajaksi toisen pataljoonan E-komppanian, jonka lausuntamuoto oli "Easy Company". Lokakuussa 1942 hänet ylennettiin luutnantiksi (engl. first lieutenant), jonka jälkeen hän toimi komppanian yksikköupseerina. Wintersin liittyessä E-komppaniaan sen päällikkönä toimi luutnantti Herbert Sobel, joka ylennettiin myöhemmin kapteeniksi.

506. laskuvarjojalkaväkirykmentti oli Yhdysvaltain ensimmäinen sotilasyksikkö, jolle annettiin maahanlaskujoukkokoulutus. Monilla rykmentin miehillä oli hyvin vähän sotilaskokemusta, joten koulutuksen oli tarpeellista olla erittäin raskasta. Vain 148 noin 500 upseerista pääsi läpi koulutuksesta. Miehistön puolelta 5300 vapaaehtoisesta vain 1800 pääsi läpi.

Siirto Englantiin

Syksyllä 1943 rykmentti lähetettiin laivalla Atlantin yli Englantiin Liverpooliin, jonne se saapui 15. lokakuuta. Rykmentti siirtyi Aldbourneen Wiltshiressä, jossa se aloitti tiiviin harjoittelun Normandian maihinnousua varten. Tilanne Wintersin ja Sobelin välillä kiristyi marras–joulukuun aikana. Winters epäili salaa Sobelin kykyä johtaa miehiä taistelussa. Samaan aikaan miehistö oli oppinut luottamaan Wintersin taitoihin ja toisaalta epäilemään Sobelin pätevyyttä heidän johtajanaan. Winters on kuitenkin sanonut, ettei koskaan halunnut kilpailla Sobelin kanssa E-komppanian johtamisesta.

Lopulta tilanne kärjistyi niin pahaksi, että Sobel syytti Wintersiä käskynsä toteuttamatta jättämisestä. Winters tunsi syytöksen epäoikeudenmukaiseksi ja vaati sen viemistä sotaoikeuteen. Pataljoonan komentaja kumosi syytteet Wintersiä vastaan, jonka seurauksena Sobel nosti esiin toisen syytteen Wintersiä vastaan. Syytösten tutkimisen ajaksi Winters siirrettiin esikuntaan pataljoonan talousupseeriksi (engl. mess officer).

Sobelin toimien seurauksena joukko ryhmänjohtajia (engl. NCO) antoi rykmentin komentajalle eversti Robert Sinkille uhkauksen erota palveluksesta, ellei Sobelia siirrettäisi muihin tehtäviin. Winters yritti puhua heitä luopumaan aikeistaan vailla suurempaa vaikutusta. Eversti Sink ei pitänyt uhkauksesta ja moni ryhmäjohtaja alennettiin ja siirrettiin pois komppaniasta. Hän kuitenkin tajusi, että tilanteelle oli tehtävä jotain ja päätti siirtää Sobelin kouluttamaan uusia laskuvarjojoukkoja. Helmikuussa 1944 luutnantti Thomas Meehan III nimettiin E-komppanian johtajaksi.

Huolimatta erimielisyyksistään Sobelin kanssa Winters on sanonut, että hänen mielestään osa E-komppanian menestyksestä johtui Sobelin tiukasta ja kurinalaisesta koulutuksesta, ja siitä miten hän oli rakentanut joukkueet.

Normandian maihinnousu

Normandian maihinnousu alkoi 6. kesäkuuta 1944 aamuyöllä laskuvarjojoukkojen laskeutumisella. Winters hyppäsi E-komppanian mukana ja laskeutui lähelle Sainte-Mère-Églisen kylää. Hän oli hypyn aikana menettänyt aseensa, mutta onnistui silti selviytymään vihollisalueella. Hän pystyi paikallistamaan sijaintinsa ja löytämään useita muita komppaniansa miehiä ja myös joitakin 82. maahanlaskudivisioonan miehiä. Maihinnousun aikana luutnantti Meehan oli kuollut häntä kuljettaneen koneen (C-47 42-93095, kapteeni Capelluto, poka 66) saatua osuman saksalaisten ilmatorjuntatulesta. Näin Wintersistä tuli E-komppanian päällikkö Normandian maihinnousuoperaation ajaksi.

Wintersiä ja hänen pokaansa (poka 67) kuljettanut lentokone oli C-47 42-100646 , lentäjänä kapteeni Sammons, ja Winters itse toimi koneessa hyppymestarina. Kone selvisi toisesta maailmansodasta, ja siitä tuli myöhemmin Aero OY:n OH-LCB ja Ilmavoimien Kuljetuslentolaivueen DO-7. Suomessa konetta käytettiin laskuvarjojääkärien hyppykoneena.

Myöhemmin samana päivänä Winters johti hyökkäystä Le Grand-Chemin kylän eteläpuolella Brécourtin kartanon lähellä sijaitsevaan saksalaisten 105 mm haupitsipatteriin. Tykkejä vartioi saksalainen noin 50 hengen joukkue (engl. platoon), kun taas Wintersillä oli käytössään vain 13 miestä. Tätä hyökkäystä käytetään yhä malliesimerkkinä vyörytyksestä Yhdysvaltain asevoimien sotilasakatemiassa West Pointissa. Patterin tuhoamisen lisäksi hyökkäyksessä liittoutuneet saivat käsiinsä kartan, jossa oli yksityiskohtaiset tiedot saksalaisten puolustuksesta Utah Beachillä.

Winters ylennettiin kapteeniksi 1. heinäkuuta 1944. Seuraavana päivänä hänelle myönnettiin Distinguished Service Cross, joka on Yhdysvaltain armeijan toiseksi korkein kunniamerkki. Hieman myöhemmin 506. laskuvarjojalkaväkirykmentti siirrettiin takaisin Englantiin Aldbourneen järjestäytymään uudelleen Operaatio Market Gardenia varten.

Operaatio Market Garden

Operaatio Market Garden tavoitteena oli ottaa haltuun saksalaisjoukkojen miehittämän Alankomaiden suurimpien jokien ylittävät sillat ja siten helpottaa liittoutuneiden etenemistä Saksaan. Tuolloin 101. laskuvarjodivisioona oli kenraalimajuri Maxwell D. Taylorin komennossa. Joukkojen pudotusalueeksi määrättiin Brittiläisen XXX armeijakunnan pohjoispuolella oleva alue. Tavoitteena oli ottaa haltuun Sonin ja Veghelin sillat Eindhovenista luoteeseen, sekä kolme muuta pienempää siltaa.

Joukot hyppäsivät 17. syyskuuta ja onnistuivat ensimmäisen päivän aikana valtaamaan neljä viidestä sillasta. Sonin silta jäi valtaamatta saksalaisten räjäyttäessä sen. Taistelut jatkuivat ja lokakuun 5. päivä saksalaiset aloittivat hyökkäyksen toisen pataljoonan selustaan. Samana päivänä E-komppanian neljän hengen partio kohtasi saksalaisten eturintaman tienristeyksessä noin 1200 metrin päässä itään komppanian komentopaikalta. Kaikki neljä partion miestä haavoittuivat, mutta onnistuivat palaamaan komentopaikalle ja raportoimaan tilanteesta.

Winters tajusi tilanteen vakavuuden ja otti mukaan yhden ryhmän (engl. squad) ensimmäisestä joukkueesta (engl. platoon). He lähtivät tiedustelemaan saksalaisten asemia ja huomasivat konekiväärin tulittavan etelään kohti pataljoonan komentopaikkaa. Winters johtama ryhmä lähti hyökkäämään kohti konekiväärin asemaa ja valtasi sen. Pian sen jälkeen ryhmä joutui vihollistuleen saksalaisten asemista. Winters arvioi saksalaisia olevan vähintään joukkueen verran, joten hän soitti vahvistuksekseen lopun ensimmäisestä joukkueesta ja lähti tämän jälkeen hyökkäämään kohti saksalaisia. Taistelun jälkeen he huomasivat, että heitä vastassa oli ollut vähintään 300 saksalaissotilasta.

Neljä päivää myöhemmin 9. lokakuuta Winters nimitettiin rykmentin 2. pataljoonan varakomentajaksi, joka normaalisti kuului majurin tehtäviin. Winters kuitenkin toimi tehtävässä kapteenina.

Bastogne

Joulukuun 16. 1944 saksalaiset aloittivat Belgiassa vastahyökkäyksen liittoutuneita vastaan. Kaksi päivää myöhemmin 101. maahanlaskudivisioona siirrettiin Bastognen alueelle tarkoituksena puolustaa linjaa kaupungin koillispuolella lähellä Foyn kylää. Tämä Ardennien taisteluksi kutsuttu vaihe tuli myöhemmin tunnetuksi nimellä Battle of the Bulge. Saksalaisilla oli käytössään noin 24 divisioonaa, joista suuri osa oli panssaridivisioonia. He olivat saartaneet Bastognen alueen, mutta 101. maahanlaskudivisioona vahvistettuna osilla 10. panssaridivisioonaa onnistuivat pidättelemään saksalaisia lähes viikon, ennen kuin Yhdysvaltain 3. armeija onnistui murtamaan saksalaisten piirityksen.

Piirityksen jälkeen toinen pataljoona hyökkäsi Foyn kylään 9. tammikuuta 1945. Noin kahta kuukautta myöhemmin toinen pataljoona siirtyi Haguenauhun ja Winters ylennettiin majuriksi ja nimitettiin pian toisen pataljoonan komentajaksi. Toinen pataljoona ei tämän jälkeen juurikaan kokenut taisteluita.

Sodan loppuvaiheet

Huhtikuussa 1945 pataljoona toimi puolustustehtävissä Reinin varrella, ennen kuin se siirrettiin Baijeriin kuun loppupuolella. Toukokuun alussa 101. maahanlaskudivisioona sai käskyn vallata Alpeilla sijaitseva Berchtesgadenin kylän. Toinen pataljoona lähti etenemään Saksan halki antautuvien saksalaissotilaiden keskelle. Iltapäivällä 5. toukokuuta joukot valtasivat kylän. Pataljoona oli asemissa siellä, kun sota Euroopassa päättyi Saksan antautumiseen kolme päivää myöhemmin.

Winters pysyi Euroopassa kun Yhdysvallat alkoi vetää joukkojaan. Hänellä oli tarpeeksi pisteitä palatakseen kotiinsa, mutta armeija sanoi, että häntä tarvitaan vielä. Myöhemmin hänelle tarjottiin vakituista virkaa armeijasta, mutta hän kieltäytyi. Lopulta hän nousi laivaan Marseillessa 4. marraskuuta 1945 ja palasi Yhdysvaltoihin. Hän jätti armeijan tehtävät 29. marraskuuta, mutta hänet kotiutettiin virallisesti vasta 22. tammikuuta 1946.

Wintersille on Band of Brothersin saaman huomion jälkeen ehdotettu Medal of Honoria, korkeinta kunniamerkkiä, mutta ehdotukset eivät ole menneet läpi.

Sodan jälkeen

Sodan jälkeen Winters työskenteli New Jerseyssä yhtiössä nimeltä Nixon Nitration Works of Edison, joka oli hänen upseerikoulussa tapaamansa ystävänsä Lewis Nixonin perheyritys. Hänestä tuli 1950 yhtiön pääjohtaja. Kahta vuotta aikaisemmin hän oli mennyt naimisiin Ethel Estoppeyn kanssa. Työn ohella hän jatkoi opintoja Rutgersin yliopistossa, jossa hän opiskeli kauppatieteitä ja henkilöstöhallintoa.

Kesäkuussa 1951 hänet kutsuttiin armeijan palvelukseen Korean sodan vuoksi. Hänet määrättiin 11. maahanlaskudivisioonaan Fort Campbelliin Kentuckyyn, jonne hänen piti ilmoittautua kuuden kuukauden kuluessa. Kutsun saatuaan hän matkusti Washingtoniin tavatakseen kenraali Tony McAuliffen. Hän oli nähnyt mielestään tarpeeksi sotaa, eikä hän halunnut joutua Koreaan. McAuliffe ymmärsi sotaveteraanin toiveen mutta sanoi, että Wintersiä tarvittiin hänen johtajakokemuksensa vuoksi. Niinpä Winters ilmoittautui New Jerseyn Fort Dixiin, jossa hän toimi rykmentin suunnittelu- ja koulutusupseerina.

Winters huomasi kuitenkin pian, ettei pitänyt tehtävästään, koska monilla upseerikokelailla ei ollut itsekuria eivätkä he osallistuneet järjestetyille oppitunneille. Tämän seurauksena hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi Ranger-koulutukseen. Tämän jälkeen hän sai käskyn lähteä Koreaan, jonka vuoksi hän matkusti Seattleen. Siellä hän sai tarjouksen erota halutessaan palveluksesta, jonka hän otti vastaan.

Erottuaan armeijasta 1951 Winters ja hänen vaimonsa Ethel ostivat pienen maatilan, johon he rakensivat talon ja kasvattivat kaksi lastaan. Winters perusti 1972 oman yhtiön, joka myi eläinrehua pennsylvanialaisille maanviljelijöille. Pian yhtiön perustamisen jälkeen perhe muutti Hersheyn Pennsylvaniaan. Winters jäi eläkkeelle 1997.

1990-luku ja uuden vuosituhannen alku

Vuosituhannen lopussa Winters esiintyi useissa sarjoissa ja kirjoissa kertoen omista ja E-komppanian kokemuksista toisessa maailmansodassa. Stephen Ambrose kirjoitti 1992 kirjan Band of Brothers: Easy Company, 506th Regiment, 101st Airborne from Normandy to Hitler's Eagle's Nest, josta myöhemmin tehtiin draamasarja Taistelutoverit. Wintersistä julkaistiin myös 2005 kirja Biggest Brother: The Life of Major Dick Winters, The Man Who Led the Band of Brothers, jonka kirjoitti Larry Alexander. Winters on kirjoittanut myös omat muistelmansa Beyond Band of Brothers: The War Memoirs of Major Dick Winters yhdessä historioitsijan ja eläkkeelle jääneen eversti Cole C. Kingseedin kanssa.

Huolimatta monista sankarillista saavutuksistaan Winters on pysynyt nöyränä. Taistelutoverit-sarja päättyy dokumentaariseen haastattelujaksoon, jossa hän lainaa kohtaa kersantti Mike Ranneyltä saamastaan kirjeestä:

»Vaalin muistoa pojanpoikani kysymyksestä, jonka hän esitti eräänä päivänä. Hän kysyi:"Isoisä, olitko sankari sodassa" ja isoisä vastasi:"En, mutta palvelin sankarien komppaniassa."»

Aiheesta muualla

• Dick Winters: Reflections on the Band of Brothers, D-Day and Leadership (englanniksi)
• Remembering Dick Winters with 31 images (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)